Hällä väliä huomisella

Viisitoistavuotiaalla Dorialla on ongelmia. Siivoojaäidin palkka ei riitä juuri mihinkään, asuinlähiö on ankea, koulu on tylsää, poikaystävääkään ei ole, eikä mikään oikein kiinnosta. Isä on palannut Marokkoon ja mennyt uusiin naimisiin, koska Dorian äiti ei ole saanut poikaa. Mutta Doria sinnittelee. Vaikkei elämä ole ruusuilla tanssimista, Dorian sarkastinen huumorintaju ja nokkeluus tekevät arjesta kertomisen arvoista. Ja pian Doria huomaa, että kohtaloonsa voi vaikuttaa ja asiat voivat myös muuttua... Faïza Guène julkaisi tämän esikoisromaaninsa 19-vuotiaana. Heti ilmestymisensä jälkeen siitä tuli kriitikoiden suosikki, ja sitä myytiin yli 12 000 kappaletta muutamassa viikossa. Nyt kirja on käännetty jo kuudelle kielelle. Guène aloittelee uraansa elokuvaohjaajana ja on kirjoittanut useita käsikirjoituksia. Päähenkilönsä tavoin hän asuu Pariisin lähiössä. ?Jos Faïza Guène haluaa mukaan politiikkaan, Ranskan presidentti Jacques Chiracin on syytä olla varuillaan!? ? Newsweek "Hitiksi nousseen ranskalaisnaisen kirjassa marokkolaisten vanhempien teinitytär tekee humoristisia ja oivaltavia huomioita elämänmenosta Pariisin lähiössä." - Anna Vartiainen, Anna "Guène antaa uutisointia syvemmän kuvan arkipäivästä siirtolaisyhteisössä. [...] Hällä väliä huomiselle ei dramatisoi. Siitä huolimatta Guène havainnoi pinnan alla kyteviä ristiriitoja terävästi." - Terhi Hannula, Turun Sanomat *** Tekstinäyte Tänään on maanantai, ja niin kuin joka maanantai, kävin madame Burlaud'lla. Madame Burlaud on vanha, se on ruma ja haisee täisampoolta. Sinänsä harmiton, mutta joskus joutuu miettimään, onko sillä kaikki himassa. Tänään se veti alalaatikosta pinon jotain hämyjä kuvia, suuria läiskiä, jotka muistutti kuivunutta oksennusta. Se kysyi, mitä niistä tulee mieleen. Minä kerroin, ja se toljotti mua mulkosilmillään nyökytellen päätään kuin pieni lelukoira auton takaikkunalla. Koulusta mut sinne passitettiin. Opettajat keksi lakkoilunsa välissä, että olen hoidon tarpeessa, koska niiden mielestä olen sulkeutunut? Ehkä ne on oikeessa, ihan sama, käydään vaan, sossu maksaa. Kaipa tätä on jatkunut siitä asti, kun isä lähti. Se lähti kauas. Meni Marokkoon ja naimisiin toisen naisen kanssa, joka on takuulla äitiä nuorempi ja hedelmällisempi. Meikäläisen jälkeen äiti ei enää saanut lapsia. Vaikka pitkään yritti. Siis kun miettii että jotkut pamahtaa paksuksi vahingossa ekasta kerrasta! Isä olisi halunnut pojan. Maineensa, nimensä, perheen kunnian ja epäilemättä monen muun typerän syyn takia. Mutta se sai vain yhden lapsen, ja se oli tyttö. Minä. Sanotaan vaikka, etten ihan vastannut asiakkaan toiveita. Ja ikävä kyllä nämä jutut ei mene niin kuin Carrefour-marketeissa; myynnin jälkeistä palvelua ei ole. Sitten eräänä päivänä se fanaatikko ilmeisesti tajusi, ettei äidin kanssa kannata enää yrittää, ja häipyi. Noin vaan, varoittamatta. Ainoa muistikuvani on, että katsoin Salaisten kansioiden neljännen tuotantokauden jaksoa, jonka olin hakenut meidän kadun videovuokraamosta. Ovi pamahti kiinni. Ikkunasta näkyi harmaa taksi, joka ajoi pois. Siinä kaikki. Siitä on jo yli puoli vuotta. Se isän maalaiseukko on varmaan jo raskaana. Tiedän tasan, mitä sitten tapahtuu: seitsemän päivää synnytyksen jälkeen ne järjestää kastejuhlan ja kutsuu sinne koko kylän. Vanhoista ?eikeistä koostuva bändi vaappuu varta vasten paikalle kamelinnahkarummut kainalossa. Isälle se on kallis tikki ? se nielee koko Renaultin tehtailla kertyneen eläkepotin. Sitten ne teurastaa hervottoman kokoisen lampaan antaakseen vauvalle nimen. Siitä tulee Mohamed. Ihan salettiin. Kun madame Burlaud kysyy onko mulla isää ikävä, niin vastaan "ei", mutta se ei usko. On se skarppi muija. Sitä paitsi mitä väliä, onhan äiti täällä. Tai se on fyysisesti läsnä. Nimittäin henkisesti se on jossain muualla, vielä kauempana kuin isä. Ramadan alkoi vähän yli viikko sitten. Piti pyytää äidiltä nimi ruokalan paperiin, jossa selitetään miksen minä syö tässä kuussa. Kun heitin lapun reksille, se kysyi pidänkö sitä idioottina. Rehtorin nimi on Loiseau. Se on lihava taukki ja kun se avaa suunsa, se haisee Leader Pricen pöytäviiniltä, ja kaiken lisäksi se polttaa piippua. Koulupäivän jälkeen sen isosisko hakee sen kotiin punaisella Renault Safranilla. Joten yrittäessään esittää arvovaltaista rehtoria Loiseau on kaukana vakuuttavasta. Loiseau siis kysyi pidänkö sitä idioottina, koska se luuli että minä olen väärentänyt äidin nimen lappuun. Se on tosiaan taukki, nimittäin jos olisin halunnut matkia allekirjoitusta, olisin tehnyt kunnon nimmarin. Äiti oli vaan tuhrannut epämääräisen vaappuvan kuvion. Se ei ole tottunut pitämään kynää kädessään. Taukkiapinalle ei tullut moinen mieleenkään. Loiseau taitaa lukeutua ihmisiin jotka luulee, että lukutaidottomuus on niin kuin AIDS. Sitä on vain Afrikassa. Äiti meni vähän aikaa sitten töihin. Se siivoaa Bagnolet'ssa Formula 1 -ketjun hotellia kunnes löytää jotain muuta, toivottavasti pian. Joskus kun se illalla tulee myöhään kotiin, se itkee. Se on kuulemma väsymystä. Ramadanin aikaan se joutuu tsemppaamaan vielä enemmän, koska paaston murtamisen aikaan joskus kuudelta se on vielä töissä. Jos se meinaa syödä, sen pitää piilottaa viikunoita työtakkiinsa. Se on jopa ommellut takin sisäpuolelle taskun, ettei muut huomaa, koska jos niiden pomo näkisi, se alkaisi huutaa. Bagnolet'n Formula 1:ssä kaikki kutsuu äitiä Fatimaksi. Sille rähjätään koko ajan ja vahditaan, ettei se varasta huoneista mitään. Eikä äidin nimi ole Fatima, vaan Yasmina. Monsieur Pasquasta on kai ratkiriemukasta kutsua kaikkia arabeja Fatimaksi, kaikkia mustia Mamaduksi ja kaikkia kiinalaisia Ping-Pongiksi. Yhtä taukkeja kaikki, oikeesti? Monsieur Pasqua on äidin esimies. Se on Elsassista. Joskus toivon, että se kuolisi rottien ruokana jonkun viinikellarin pohjalle. Jos sanon sen ääneen äiti alkaa huutaa. Se sanoo, ettei kuolemaa saa toivoa, ei edes pahimmalle vihamiehelleen. Yhtenä päivänä Pasqua nöyryytti äitiä, ja kun äiti tuli kotiin, se itki sairaan kovaa. Edellisen kerran näin vastaavaa itkua kun Myriam oli pissannut housuun pulkkamäessä. Se munapää Pasqua kuvitteli äidin vittuilevan sille koska äidin ääntämänä sen nimestä tuli "Pasqa". Siitä saakka, kun isukki haihtui, meillä on rampannut kirjava liuta sosiaalityöntekijöitä. Uusimman nimeä en edes muista. Se on joku tyyliin Dubois, Dupont tai Dupré eli du-alkuinen nimi, joka kertoo, että jostain ollaan tulossa. Harvinaisen taukki muija, joka vielä hymyilee koko ajan ilman syytä. Silloinkin kun ei pitäisi. Ihan kuin se haluaisi olla onnellinen muiden puolesta. Kerran se kysyi haluanko minä että meistä tulee ystäviä. Kuittasin tylysti, ettei mitään toivoa. Se oli kai vähän liikaa, koska tunsin miten äidin katse porautui mun läpi. Kai sitä hirvitti, ettei kaupunki enää auta meitä, jos minä en ala kaveerata niiden idarisossun kanssa. Dumikälien edeltäjä oli mies? Aivan, aiemmin meillä kävi miespuolinen sossu. Se oli vähän samannäköinen kuin Laurent Cabrol, se joka juonsi "Arjen sankareita" ykkösellä perjantai-iltaisin. Nykyään Laurent Cabrol on tv-lehdessä sivun 30 alalaidassa oikealla minikokoisena keltamustaraidallisessa poolopaidassaan mainostamassa kaasulämmitystä. No joo siis se miessosiaalivirkailija oli Cabrolin kaksoisolento. Madame Dukukalien täydellinen vastakohta. Se ei koskaan vitsaillut tai koskaan hymyillyt ja pukeutui kuin professori Tuhatkauno Tintin seikkailuissa. Kerran se sanoi äidille että tämä on ensimmäinen kerta sen koko kymmenvuotisen uran aikana kun se näkee "sellaisia ihmisiä kuin me, joiden perheessä on vain yksi lapsi". Se ei sanonut sitä mutta varmaan tarkoitti "arabeja". Meillä oli sen mielestä eksoottista. Se zoomaili ihmeissään lipastolla olevia pikkuesineitä, jotka äiti on tuonut Marokosta naimisiinmenonsa jälkeen. Ja koska me kävellään kotona marokkolaisissa tohveleissa, äijä otti aina tullessaan kengät jalasta vaikuttaakseen huomaavaiselta. Paitsi että sillä oli bioniset jalat, etuvarvas vähintään kymmenen kertaa pidempi kuin isovarvas. Ihan kuin se olisi näyttänyt keskivarvasta sukkiensa sisällä. Ja vielä se haju. Tyyppi esitti ymmärtäväistä mutta oli ihan feikki. Ei todellakaan. Me oltiin sille ihan yks lysti. Sitä paitsi se lopetti sosiaalityöntekijän hommat. Muutti kuulemma maalle asumaan. Ehkä se on uudelleenkouluttautunut juustomestariksi. Ajelee sinisellä pakettiautolla vanhan hyvän ajan Ranskan pikkukylissä sunnuntaisin messun jälkeen myymässä täysjyväleipää, maalaisroquefortia ja perinnemakkaraa. Madame Dujokuvaan, vaikka onkin tyhmä, vetää paremmin roolinsa alueen sosiaalitanttana, joka auttaa köyhiä. Se teeskentelee todella taitavasti, että meidän elämä muka jollain lailla liikuttaa sitä. Joskus siihen melkein uskoo. Se tenttaa mua kimeällä äänellään. Viime kerralla se halusi tietää, minkä kirjan olen viimeksi lukenut. Nytkäytin vain hartioitani, että se tajuaisi "en mitään." Oikeesti sain vasta loppuun Tahar Ben Jellounin kirjan Seitsemäs portti. Se kertoo tytöstä, joka on kasvatettu pojaksi, koska se on jo perheen kahdeksas tyttö Ankea kohtalo. Kohtalo on todella syvältä, koska sille ei voi mitään. Teitpä mitä tahansa, niin aina tulee turpaan. Äiti sanoo, että vaikka isä nyt jättikin meidät, niin se oli kirjoitettu. Meillä siitä käytetään sanaa mektub. Kohtalo on kuin käsikirjoitus leffaan, jossa me näytellään. Sääli vaan, että käsikirjoittaja on täysin lahjaton. Se ei osaa kertoa kauniita tarinoita.